Mikä kommunismissa mättää?

Vaikka kommunismin suosio on romahtanut sen huippuajoista, useammat kuin arvataankaan uskovat aatteeseen yhä?

Mikä kommunismissa viehättää? Miksi niin moni suomalainen kannatti aikoinaan kommunismia vaikka jokainen omin silmin näki, että kommunistiset maat ovat vankiloita, joista ihmisiä estetään pakenemasta piikkilankojen ja miinakenttien ja aseistettujen sotilaiden avulla? Jos nämä maat olivat sellaisia paratiiseja, minä suomalaiset kommunistit niitä pitivät, miksi maastamuutto olisi ollut ongelma. Ihmisiä tulee ja ihmisiä menee. Näinhän on aina ollut.

Kommunistisen aatteen kannatus Suomessa ei loppunut siksi, että ihmiset olisivat spontaanisti muuttaneet mieltään. Eivät he muuttaneet. He vain menettivät aktiivin kiinnostuksensa aatteeseen sen jälkeen, kun se Neuvostoliitossa kärsi haaksirikon ja sosialistista järjestelmää pidetty siellä enää pakolla pystyssä.

Nykyinen Vasemmistoliitto on kommunistien perillinen, ja se on todellisuudessa kommunistisempi kuin mitä luullaan. Se on vasemmistolainen versio uusnatseille. Historiallisista syistä johtuen sitä ei tuomita samalla tavalla kuin uusnatsit tuomitaan.

Sosialismilla tarkoitetaan tuotantovälineiden kollektiivista omistus (eli valtion monopolia). Sosialismiin siirtyminen edellyttää tuotantovälineiden yksityisten omistamisen poistamista eli omaisuuden pakko-ottoa valtiolle.

Palkka ja voitto ovat kaksi osaa samasta piirakasta, ja sosialismi vaatii, että voitto-viipaleen tulee nolla.

Sosialismin luontaiset teoreettiset ongelmat ovat peräisin sen määritelmästä eikä sen soveltamisesta. Sosialismin kannattajat joutuvat arvioimaan "kollektiivisen" omaisuuden arvon, koska tuotantotekijöitä ei vaihdeta vapailla markkinoilla. Ja ilman vaihtoa, ei voi olla oikeita hintoja, ja ilman hintoja ei ole mitään keinoa mitata tuotantokustannuksia.

Epävakaassa markkinataloudessa tuotantotekijöiden hinnat määräytyvät markkinoilla sen perusteella, mitä asioita kuluttajat haluavat, ja mitä he ovat valmiit niistä maksamaan.

Myös tappiot ovat tärkeä mittari taloudessa. Ne osoittavat, että markkinoille tuotettujen resurssien kustannukset ovat suuremmat kuin mitä tuotteet tuottavat. Tappiot osoittavat, että vaurautta on tuhottu kannattamattomasti.

Voitot antavat vastakkaisen signaalin. Ne edustavat talouskasvua ja vaurautta. Kannattava tuotantolinja on sellainen, jossa tavaran tekeminen maksaa vähemmän kuin mitä kuluttajat ovat halukkaita siitä maksamaan. Erotus on valmistajan voittoa.

Voitot ja tappiot eivät ole pelkästään tärkeitä kannustimia. Ne ovat ainoa tapa tietää, että varallisuutta luodaan sen sijaan, että se tuhoutuisi tuotantolinjoilla.

Sosialismissa on yksi omistaja, joka kilpailee vain itsensä kanssa. Kukaan ei voi sanoa varmasti, voitaisiinko tiettyä työkalua tai laitetta tai tehdasta käyttää tuottamaan jotain muuta tehokkaammin. Kukaan ei tiedä mitä kannattaa tuottaa tai kuinka paljon kannattaa tuottaa. Lopputuloksena on taloudellinen kaaos.

Ilman markkinoita emme voi tietää, mitä tai miten kannattaa tuottaa.

Ilman voitoista ja tappioista ja tuotantokustannuksista saatavia tietoja yrittäjät eivät voi harjoittaa taloudellista laskentaa.

Sosialistisessa järjestelmässä osa työntekijöistä työskentelee alueilla, joilla heistä ei ole hyötyä. Viljelijöitä lähetetään tehtaille ja räätäleitä lähetetään kaivoksille. Työntekijät ovat väärässä tuotannossa ja heillä on vääriä työkaluja.

Sosialismin epäonnistuminen ei riipu ajasta eikä paikasta. Sosialismi epäonnistuu aina ja kaikkialla, koska siinä on puutteellinen ydin: tuotantovälineiden "kollektiivinen" omistus.

Sosialismi ei toimi. Se johtaa talouden rappioon ja ihmisten köyhtymiseen. Rajat on pakko pitää suljettuna, ja järjestelmää on pakko pitää yllä väkivaltakoneistolla, jotta ihmiset eivät kapinoisi eivätkä jättäsi uppoavaa laivaa.

Kumpi on oikeassa, libertaristit vai anarkistit?

Libertarismi yksinkertainen ajatus siitä, että jokaisella yksilöllä on oikeuksia, joita mikään muu yksittäinen henkilö tai ryhmä ei voi rikkoa. Oletuksena on yksilön vapaus ja autonomia, joka perustuu kaikkien ihmisten luonnolliseen tasa-arvoon lain edessä. 1800-luvun libertaarinen filosofi Herbert Spencer kutsui tätä "yhdenvertaisen vapauden laiksi" ja väitti, että jokaisella on vapaus tehdä kaikkea, mitä hän haluaa, jos hän ei loukkaa muiden ihmisten yhtäläistä vapautta. Libertaristi ovat sitä mieltä, että yleisesti ottaen ainoa oikeutettu raja yksilön vapaudelle toimia on se, että muillakin on samanlainen vapaus.

Anarkismi on filosofinen oppositio auktorieettia vastaan - yhteiskunnallista, poliittista ja taloudellista - sekä usko siihen, että valtio on poistettava, eli että yhteiskunta voi ja sen pitäisi toimia ilman sitä. Anarkismi on myös syvästi huolissaan yksilön vapaudesta, hänen mahdollisuuksistaan määrätä omasta elämästää niin kuin hän haluaa. Anarkistinen kirjailija ja sarjakuvapiirtäjä Donald Rooum sanoo, että anarkismi, kuten libertarianismi, haluaa luoda yhteiskunnan, joka laajentaa yksilöiden käytettävissä olevia valintoja. Tätä tarkoitusta varten hän väittää, että ihmisille ei saa olla mahdollista uhata toisiaan väkivallalla: "Mikä tahansa sosiaalinen suhde, jossa yksi osapuoli hallitsee toista uhkaamalla sitä, rajoittaa hallitun osapuolen mahdollisukksia tehdä valintoja .

Anarkistit ovat perinteisesti huolissaan vallasta ja ymmärtävät, että se ilmenee usein politiikan ulkopuolella; sosiaalisissa ja taloudellisissa ilmentymissä. He näkevät modernin libertaarisen liikkeen yhtenä sosiaalisten ja taloudellisten ylivaltojen muodoista. Heidän näkökulmastaan vapaita markkinoita yksilönvapauden nimissä puolustava libertaristi puolustaa todellisuudessa kapitalistien vapautta riistää. Aito taloudellinen vapaus tarkoittaa anarkistien mielestä sosialialismia - ei kapitalismia.

Ero libertaristien ja anarkistien välillä koskee taloutta ja kysymystä, onko kapitalismi taloudellisen vapauden ilmenemä - vai sen vastakohta. Anarkistit pyrkivät näkemään kapitalismin väärinkäytön ja hyväksikäytön järjestelmänä, joka on epäoikeudenmukainen, pakottava järjestelmä, jonka kautta omistava luokka hallitsee ja varastaa työväestöltä ja pitää yllä vaurauden monopolia. Libertaristit puolestaan ovat kapitalismin järkkymättömiä puolustajia.

Joten vaikka sekä anarkismi että libertarianismi haluavat vapaata yhteiskuntaa, he näyttävät pyrkivän vastakkaisiin taloudellisiin järjestelmiin, sosialismiin ja kapitalismiin. Tämä on tietenkin yksinkertaistettu selitys vaikeasta aiheesta

Minun mielestäni libertaristit ja anarkistit ovat kumpikin väärässä. Ensinnäkään heidän kuvittelemansa yhteiskunta ei ole mahdollinen. Jos olisi, kai olisimme jossakin jo nähneet sellaisen. Kummankin ajattelussa on se yhteinen vika, että siinä ei tunnusteta sitä historiallista tosiasiaa, että valta - olkoon kyse taloudellisesta tai poliittisesta tai mistä tahansa vallasta - pyrkii aina kasautumaan pienelle eliitille. Näin tulisi käymään niin libertaristisessa yhteiskunnassa kuin anarkistisessakin.

Libertaristisessa yhteiskunnassa valta ja varallisuus kasautuisi muutamille suurkapitalisteille, jotka omistaisivat maat ja määräisivät "omilla maillaan", mitä siellä asuvat saavat tehdä ja mitä ei. He pitäisivät järjestystä yllä omilla yksityisillä asevoimillaan käyden silloin tällöin sotia naapurikapitalistin vastaavaa järjestystä vastaan. Tuollaisista minivaltioista olisi tasa-arvo ja yksilönvapaus kaukana. Tuskin kapitalisti myöskään täyttä sananvapautta ja poliittista toimintavapautta alamaisilleen soisi, koska hehän voisivat alkaa puuhata vaikka sosialismia.

Anarkistisessa yhteiskunnassa valta kasautuisi poliittiselle eliitille sekä asevoimien ja poliisivoimien johtajille, koska ankara väkivaltakoneisto olisi välttämätön sosialismin ylläpitämiseksi. Tuskin täyttä sananvapauttakaan sallittaisiin, ettei joku vain alkaisi ehdotella kapitalismiin paluuta. Onhan sosialistisia diktatuurikurjaloita jo nähty. Mitä uutta anarkistit kuvittelevat keksineensä.

Konservatismi - nykyaikamme katala käärme

Esitetään ensiksi kysymys, Mitä on konservatiivisuus?

Vastaus on seuraava: Konservatiivisuus on yhteiskunta, jossa aristokratia hallitsee.

Mitä vikaa on konservatiivisuudessa?

Konservatiivisuus tai konservatismi, mitä nimeä siitä käytämmekin, ei sovi yhteen demokratian, vaurauden ja sivilisaation kanssa. Se on tuhoisa järjestelmä, joka perustuu epäoikeudenmukaisuuteen ja ennakkoluuloihin ja petokseen, ja jolla ei pitäisi olla sijaa nykymaailmassa.

Nämä ajatukset eivät ole uusia. Itse asiassa niihin uskottiin vielä äskettäin. Nykyään kuitenkin suurimmalla osalla ihmisistä, jotka kutsuvat itseään "konservatiiveiksi", on vain vähän käsitystä siitä, mitä konservatiivisuus oikeastaan on. Heitä on petetty yhdellä ihmiskunnan historian suurista suhdetoimintakampanjoista. Ainoastaan ​​analysoimalla tätä petosta on mahdollista elvyttää demokratiaa.

1. Konservatismin tärkeimmät argumentit

Muinaisen Egyptin faaraoista ja Rooman itsekkäistä sotapäälliköistä alkaen aina nykyajan vallanpitäjiin, lähes jokaisessa kaupungistuneessa yhteiskunnassa koko ihmiskunnan historian ajan, on ollut ihmisiä, jotka ovat yrittäneet muodostaa itsestään aristokratian. Nämä ihmiset ja heidän liittolaiset ovat konservatiiveja.

Konservatiivisuuden taktiikka vaihtelee suuresti eri aikoina eri paikoissa. Konservatiivisuuden keskeisin piirre on on joka tapauksessa aina sama eli kunnioittaminen: psykologisesti sisäistetty asenne tavallisten ihmisten keskuudessa, että aristokraatit ovat parempia ihmisiä kuin he ovat.
  

Ihmiset, jotka uskovat, että aristokraatti oikeutetusti hallitsee yhteiskuntaa sen luontaisen ylivoiman takia, ovat konservatiivisia. Demokraatit puolestaan ​​uskovat, että he ovat kaikki yhtä arvokkaita. Konservatismi on demokratian vastakohta. Näin on ollut tuhansia vuosia.

Aristokratian puolustajat pitävät aristokratiaa luonnollisena ilmiönä, mutta todellisuudessa se on keinotekoisin asia maan päällä. Vaikka jokaisen aristokratian yksi tavoitteista on tehdä voimassa oleva yhteiskunnallinen järjestys pysyväksi ja ajattomaksi, todellisuudessa konservatismi on uudistettava joka sukupolvessa. Tähän on monta syytä, kuten aristokraattien sisäiset ristiriidat; institutionaaliset muutokset, jotka johtuvat ilmastosta, markkinoista tai sodankäynnistä; ja ideologiset voitot ja tappiot ikuisessa taistelussa demokratiaa vastaan.

Joissakin yhteiskunnissa aristokraatia on jäykkä, suljettu ja kerrostunut, kun taas toisissa se on enemmän yhteinen pyrkimys eri ryhmien kesken. Aristokraattien elämässä päätavoitteena on siirtää heidän etuoikeutensa lapsilleen.

Konservatismi joka paikassa ja aikana perustuu petokseen. Nykyään konservatiivisuuden petokset ovat erityisen hienostuneita yksinkertaisesti siksi, että kulttuuri on nykyään riittävän demokraattinen, niin etteivät aikaisempien aikojen myytit enää riitä.

2. Konservatiivien tärkeimmät tavoitteet

  

Konservatiivien mielestä sosiaaliset instituutiot ovat yhteiskunnan kannalta tärkeä pääoma, ja tätä pääomaa on suojattava estämällä sitä muuttumasta. Se on säilytettävä, koska yhteiskunta, josta se puuttuu, romahtaa anarkiaksi ja tyranniaksi. Innovaatiot ovat siis huono asia ja ennakkoluulot hyvä. Vaikka valtiolliset toimielimet voivat sietää vähäisiä uudistuksia vähäpätöisissä asioissa, järjestelmällinen kyseenalaistaminen uhkaa yhteiskunnallista järjestystä. Erityisesti järkeviä ajatuksia pidetään pahoina, sillä järkevästi ajattelevat ihmiset saattavat päättää yrittää korvata perinnölliset instituutiot uusilla, mikä on konservatiiveille mahdottomuus. Tätähän sanalla "konservatiivinen" tarkoitetaan eli pyrkimystä säilyttää vakiintuneet instituutiot.

 

3. Hierarkia

Konservatiivisuuden vastakohta on demokratia, ja demokratian halveksunta on ollut jatkuvasti nähtävissä konservatiivisessa argumentoinnissa. Sen sijaan konservatismi on väittänyt, että yhteiskunnan tulisi olla järjestäytyneenä järjestyksen ja luokkien hierarkiaan, ja sitä hallitsisi sen ylin hierarkkisen osasto, aristokratia. 

 
4. Vapaus

Tietenkin jokainen haluaa vapautta, joten konservatismillakaan ei ole muuta mahdollisuutta kuin luvata vapautta mutta pidää itselleen oikeuden määritellä, mitä se vapaudella tarkoittaa. Todellisuudessa konservatismi on tarkoittanut monimutkaisia ​​asioita "vapaudella", ja käytännössä konservatismin todellisuus on monesti vapauden vastakohta.

Konservatismi muuttuu jatkuvasti autoritaarisuuden asteessaan, joten konservatiivisilla poliitikoilla ei ole vaikeuksia väittää olevansa vapauden puolella jossakin asiassa ja samaan hengenvetoon hyökätä kansalaisvapauksia vastaan toisessa asiassa.

Todellinen tilanne konservatiivisuuden ja vapauden suhteen on nähtävissä parhaiten historiallisessa yhteydessä. Konservatismi muuttuu jatkuvasti ja sopeutuu aina siihen, että se tarjoaa juuri ja juuri sen vapauden vähimmäismäärän, joka tarvitaan hallitsevan yhteenliittymän pitämiseen mukana yhteiskunnassa. 

   
Tämä on keskeinen konservatiivinen väite: vapaus on mahdotonta, ellei tavallinen kansa sisäistä aristokraattista ylivaltaa. Todellisuudessa monet nykyajan konservatiiviset teoreetikot ovatkin väittäneet, että vapaus ei ole lainkaan mahdollista. 


5. Onko mitään tehtävissä?

Ihmiskunta on kamppaillut tuhansien vuosien ajan esille konservatismin pimeydestä. Jokaisella askeleella konservatismilla on aina ollut etuna pitkä historiallinen oppimiskäyrä. Konservatiivisen yhteiskunnan toimintaa ovat aina johtaneet asiantuntijat. Useimmat typerät virheet on tehty ja unohdettu vuosisatoja sitten. Konservatiiveilla on aina ollut vapaa-aikaa kirjoittaa huolellisesti laadittuja kirjoja, joilla he oikeuttavat sääntönsä. Demokratia on sitä vastoin edelleenkin vielä kokeiluvaiheessa. 

Tärkeä demokratian innovaatio kuusikymmentäluvun aikana oli oikeuksien vallankumous. Oikeudet ovat demokraattisia, koska ne ovat rajoituksia mielivaltaiselle viranomaiselle, ja ihmisille, jotka uskovat, että heillä on etuoikeuksia yli muiden. 

Instituutiot pitää uskaltaa kyseenalaistaa. 


(Tämä katsaus perustuu osittain Philip E. Agren kirjoitukseen.)

 

Mistä on kyse Lähi-idässä?

Mistä israelilaisten ja palestiinalaisten konfliktissa on kyse?

Jo vuosikymmeniä sitten oli nähtävissä jakolinja oikeiston ja vasemmiston välillä siinä, mitä ajateltiin Israelin ja palestiinalaisten välisestä konfliktista. Vasemmisto oli yleensä jyrkästi palestiinalaisten puolella nimittäin Israelia miehittäjäksi ja sortajaksi. Oikeiston riveistä löytyi ymmärtämystä myös Israelille.

Miksi tämä on vasemmisto-oikeisto -kysymys.

Silloin kun vasemmistolainen juntta tai "vapautusarmeija" alistaa ihmisiä ja käy sotia vieraita kansoja vastaan, vasemmisto ei tuomitse sen toimintaa, koska onhan kyse aatteen ajamisesta. Kun rapataan, niin roiskuu, taisi sanoa  jo itse Lenin.

Katsotaanpa mitä vasemmistolaiset itse vastaavat. Tätä mieltä on skotlantilainen vasemmistolaiseksi tunnustautuva Jamie Hollern:

Hyväksyn, että Israel on olemassa ja tulee olemaan olemassa. En vihaa israelilaisia ​​enkä juutalaisia. Olen myös hyvin tietoinen siitä, että Hamasin ja Hizbollahin kaltaiset ryhmät ovat terroristeja ja tekevät julmuuksia. En tue näitä ryhmiä, mutta kaksi väärää ei tee oikeata.

Vastustan kolonisaatiota ​​ja uskon, että Israel on kansallisvaltio, joka on eurooppalaisen kolonialismin tulos. Britannian ja Kansainliiton päätöksellä Palestiinasta annettiin maata eurooppalaisille maahanmuuttajille omaa kansallisvaltiota varten, jonka perustaminen oli vastoin siellä jo asuneiden ihmisten toiveita. Vaikka hyväksyn sen, että alueella on ollut pientä juutalaista asutusta tuhansia vuosia, se ei ole antanut oikeutta luovuttaa palestiinalaisten maita eurooppalaisille maahanmuuttajille.

Olen myös anti-sionististi. Sionismi on rasistinen ja nurkkakuntainen ideologia, koska se tukee yhden etnis-uskonnollisen ryhmän oikeutta maahan muiden kustannuksella. Tämä vahvistaa näkemykseni siitä, että Israel on luonteeltaan kolonialistinen.

Minä halveksin sortoa. Uskon, että Israel kohtelee vakavasti väärin palestiinalaisia ​​ja tekee säännöllisesti heitä vastaan tekoja, joita pidetään rikoksina ihmisyyttä vastaan. Se on varastanut maata, varastanut vesivaroja, käyttänyt laittomia aseita ja ammuksia, kiduttanut ihmisiä, pidättänyt lapsia, pommittanut siviiliväestöä ja röyhkeästi murhannut ihmisiä. Kaikkea tätä se on tehnyt ja tekee jossakin määrin palestiinalaisväestölle.

Hyväksyn vuoden 1967 rajat ja uskon, että vuoden 1967 rajojen pitäisi olla peruste meneillään olevalle rauhanjärjestelylle. Tämän vuoksi Israelin röyhkeä pyrkimykset saada yhä enemmän palestiinalaismaita pitävät yllä uskoani, että palestiinalaisia kohtaan harjoitetaan vääryyttä.

Noin siis perustelee näkemyksiään skotlantilainen Jamie Hollern, joka ilmoittautuu myös Skotlannin itsenäisyysliikkeen kannattajaksi.

Kysymys on monimutkainen. Ensinnäkin, jos Israelin valtio on palestiinalaisten maille vastoin heidän tahtoaan perustettu eurooppalaisten kolonialistinen luomus, miksi Jamie hyväksyy vuoden 1967 rajat? Eikö hänen pitäisi vaatia rajojen palauttamista sellaisiksi, millaiset ne olivat ennen Israelin valtion perustamista. Tätähän eräät ääriliikkeet vaativat, eli että Israel on työnnettävä mereen.

Euroopassa siirreltiin rajoja oikein urakalla toisen maailmansodan aikana ja jälkeen. Kymmenet miljoonat ihmiset joutuivat jättämään kotinsa ja kotiseutunsa. Ja rajoja on siirelty senkin jälkeen. Kun Jugoslavian alueen sotien jälkeen tehtiin rauha, perustettiin Kosovon valtio, jonka olemassaoloa eivät vieläkään kaikki valtiot, paikallisista asukkaista puhumattakaan, hyväksy. Mitä mahtaa skotlantilainen Jamie ajatella näistä asioista. Jos hän hyväksyy miekalla piirrettyjä rajoja ja väestönsiirtoja pitkin Eurooppaa Suomen Karjalaa myöten, miksi jokin pieni pläntti Välimeren itäpäässä on niin tärkeä.

Historiankirjat kertovat, että Israelin valtion perustamisen ja sitä seuranneiden sotien takia yli 700.000 arabia joutui lähtemään kodeistaan ja kotiseudultaan. Onhan se paljon, mutta se on kuitenkin vain pieni osa siitä, kuinka paljon ihmisiä joutui pakolaiseksi toisen maailmansosan seurauksena. Noista tapahtumista on 70 vuotta. Luulisi miljoonien asukkaiden arabimaailman jo ehtieen assimiloida tuollaisen väestön itseensä niin, että mitään ongelmaa ei enää olisi.

Onko kyse arabien kunniakulttuurista? Siitä, joka saa ihmiset tappamaan omia lapsiaan? Siitä, joka panee ihmiset ylistämään jumalaa, kun oma poika kuolee itsemurhaterroristina? 

Halusin tietää, miltä tuntuu elää silvottuna

Varoitus: Blogi sisältää kuvia, jotka voivat joidenkin mielestä tuntua sopimattomilta.

 

Tällä kerralla käsittelen erästä aihetta, josta lehtien yleisönosastoissa ja nettifoorumeilla paljon keskustellaan. Nimittäin "silvontaa". Päätin tuoda oman näkemykseni ja kokemukseni esille luettuani muutama vuosi sitten Suomi24 -foorumilta tekstin, jossa kerrotaan erään tunnetun naisbloggaajan esittäneen johonkin lukemaansa artikkeliin nojautuen seuraavaa:

"Ympärileikattu penis on turta, ja sellaiset miehet, jotka on ympärileikattu aikuisina, ja joilla on vertauskohta seksiin ennen leikkausta ja sen jälkeen, raportoivat seksuaalisen nautinnon romahtamisesta - ja myös seksuaalisen halun putoamisesta."   

 

Naishenkilö väittää lisäksi, että ympärileikattu mies tietää olevansa leikkaamattomiin verrattuna vajavaisempi ja huonompi, ja hän tietää lisäksi, että naiset suhtautuvat häneen pilkallisesti. Tästä syystä maissa, joissa ympärileikkaus on yleinen, on paljon väkivaltaa ja sotia ja raiskauksia. Nämä maat hyökkäävät muiden maiden kimppuun, koska näiden maiden silvotuilla miehillä on tarve todistaa miehisyyttään. Yhdysvallat on esimerkki tällaisesta maasta.

 

Miten tuollaisiin väitteisiin suhtautuisi? En halua politikoida, joten menen suoraan asiaan.

 

Olen perusteellinen, joten halusin tietää omakohtaisesti, pitääkö edellä esitetty paikkansa. Niinpä puhuin asiasta lääkärilleni ja sain ajan toimenpiteeseen. Antauduin vapaaehtoisesti silvottavaksi. Tutkin luonnollisesti mistä on kyse ja luin silvottujen kertomuksia. Sain kertomuksista sen käsityksen, että let's go. Olin saanut "nauttia" esinahastani aivan riittämiin, joten oli aika kokeilla, miltä tuntuu viettää loppuelämä ilman sitä.

 

En juurikaan murehtinut sitä, että kun toimenpide on kerran tehty, sitä ei voi enää perua. Onhan maailmassa miljoonia asioita, joita ei myöskään voi perua. Kun olet myynyt autosi tai talosi tai ottanut avioeron, et voi enää muuttaa tapahtunutta. Kun olet juonut ja syönyt ja tupakoinut itsesi haudan partaalle, et voi enää perua sitäkään. Yhden pienen nahkanpalan menettäminen on pientä moniin muihin peruuttamattomiin asioihin verrattuna.

 

Joten mitäpä tässä kiertelemään. Tarina jatkuu.

 

Jotta pystyisin syvällisesti ja asiantuntevasti esittämään kantani tähän asiaan, joudun esittämään kuvia, jotka saattavat loukata herkimpiä. Silläkin uhalla, että näin tapahtuu, seuraavassa niitä tulee. Ensiksi esitän muutaman kuvan peniksestäni ennen silpomista. Otin kuvat muistoksi ja vertailukohdaksi.

 

Penikseni pituus - joka ei toimenpiteessä muuttunut - on yläreunasta löysästi mitattuna noin 13 senttiä (jos mitan painaa kiinni häpyluuhun, niin sentti enemmän). Erektiossa penikseni yltää lähes 18 sentin pituuteen. 

 

Edellä mainitsemiini mittoihin nähden ihmettelen tiedotusvälineissä esitettyjä tietoja, joiden mukaan eurooppalaisten miesten penis olisi lyhyempi ja ainoastaan afrikkalaisilla olisi pidempiä. Ainakaan uimahallin pesu- ja saunatiloissa näkemäni miesten varustukset eivät ole käsitykseni mukaan olleet sen pienempiä kuin itsellänikään, vaikka hajontaa on tietysti paljon. En toisaalta ole muiden kaluja tarkemmin tuijotellutkaan ja vielä vähemmän mittaillut. Erektiopituutta en ole luonnollisestikaan keneltäkään nähnyt.
 

Jos seuraavat valokuvat haluaa nähdä suurempina, se on mahdollista. Ensiksi "klik!" ja seuraavaksi hiiren oikealla napilla "Open Image in New Tab" tai "Wiew Image" tai mitä vaihtoehtoja itse kunkin selaimesta ja käyttöjärjestelmästä löytyy. 

Tässä kuvassa penikseni on ulkona luonnossa esinahka ylös vedettynä. Penikseni oli ennen silvontaa sellainen, että jonkin verran terskan päätä oli näkyvissä koko ajan. Esinahka ei siis ollut mikään "löysä pitkä sukka", millaisia joillakin näkee.

Yllä oleva kuva on otettu myös luonnossa, ja taitaapa tilannekin olla ilmeinen. Esinahka ei ole kuvassa ylös vedettynä, vaikka se yleensä tällaisissa tilanteissa oli. Tästä kuvasta käy ilmi esinahan pituus. Kuten verisuonista näkyy, kyseessä ei ole pelkkä ohut nahka. 

Seuraavassa kuvasarjassa esittelen esinahan toimintaperiaatteen. Ensimmäisessä kuvassa penis on lepotilassa esinahka normaalissa asennossaan. Kuten kuvasta näkyy, terskan päätä pilkottaa hieman esillä. Seuraavissa kuvissa vedän hiljalleen esinahkaa ylöspäin, jolloin tuntohermojen impulssit saavat aikaan vähitellen etenevän erektion. Tämä kuvasarja kannattaa ehkä katsoa suurempana.

Silvonta. 

Itse toimenpide ei ollut kummoinen. Se tehtiin eräällä klinikalla. Jos rehellisesti sanon, ja miksi en sanoisi, silvontakokemus oli jopa hieman eroottinen. Varsinainen leikkely ei tietenkään ollut vaan se, mitä tapahtui ennen ja jälkeen toimenpiteen.

Alussa viehättävä naishoitaja leikkeli häpykarvojani ja desinfioi operoitavan alueen ja sen lähialueet. Olin käynyt suihkussa ja vaihtanut puhtaat vaatteet vain tunti aikaisemmin, joten desinfioinnissa ei ollut kyse puutteellisen hygienian parantelusta vaan normaalista leikkausta edeltävästä toimenpiteestä. Nainen piteli peniksestäni kiinni ja väänteli sitä suuntaan jos toiseenkin leikellessään karvojani ja pyyhkiessään ihoani desinfiointiaineella. Jouduin taistelemaan vastaan, että en saisi erektiota tuollaisessa käsittelyssä. Luulen, että jo hieman ilmeni tähän viittaavaa, mutta sain tahdonvoimallani estettyä tilanteen pahenemisen. Mietin, nauttiiko nainen saadessaan kiusata minua tuolla tavalla. Hän hymyili viettelevästi ja ehkä huomasi, mistä oli kyse.

Toimenpide kaikkineen kesti saman verran kuin hammaslääkärillä käynti, joten leikin kesti, kun oli leikkiin lähtenyt. Ja totta kai penis sentään puudutettiin ennen silpomista.

En nähnyt, mitä alapäässäni tehtiin, enkä olisi varmaan halunnut nähdäkään. Jossakin vaiheessa vähän nipisteli puudutuksesta huolimatta. Muutaman kerran käytettiin jotakin sähköistä laitetta, joka piippaili. Luulen, että sillä poltettiin verisuonia kiinni. Tikkejäkin ommeltiin.

Kun varsinainen toimenpide oli ohi, ja penis oli kääritty sideharsoon, edellä mainittu viehättävä tummatukkainen nainen pyyhki alapääni ja haaravälini kostealla liinalla, koska olihan sentään ollut kyseessä "leikkaus", ja leikkauksille on tyypillistä, että tulee ainakin jonkin verran verta. Naisen toiminta myös tässä jälkimmäisessä vaiheessa oli jollakin tavalla eroottisen tuntuista kuten se oli ollut ennen toimenpidettäkin. Harvoin sitä noin "intiimin" käsittelyn kohteeksi joutuu vieraan kauniin naisen toimesta.

Täydellinen toipuminen operaatiosta kesti muutaman viikon. Alkuvaihe oli hieman kivulias etenkin silloin, kun yölliset erektiot kiristivät tikkien lankoja. Näihin tilanteisiin heräsi. 

Seuraavassa on vertailtavaksi kuvia, jotka on otettu ennen ja jälkeen silpomisen. Ei toimenpide penistä kaunistanut, mutta teki sen yksinkertaisemman näköiseksi. Ei ole entisiä ihopoimuja.

Ennen - jälkeen 

Peniksen pituuteen silpominen ei vaikuttanut. Peniksen kärjen malli kuitenkin hieman muuttui. Penis on operaation jälkeen hieman suipompi kuin ennen. Alueet, jotka aikaisemmin olivat esinahan alla ja sen vuoksi hieman punertavat, ovat nyt saman väriset kuin muu ympäristö. Esinahka puristi terskan päässä olevaa aukkoa kiini, ja kun nahka poistettiin, aukko hieman leveni. Ero entiseen on kuitenkin hyvin pieni, eikä sillä ole käytännön merkitystä.

Esinahka paikallaan. Esinahka ylös vedettynä. Esinahka poistettuna.

Alan kirjallisuudessa kerrotaan erilaisista ympärileikkauksen tyyleistä, joita ovat esimerkiksi "normaali", "high and tight", "low and tight", "high and loose" ja "low and loose". Sopiiko yksikään näistä kuvauksista silpomiseeni, sitä en osaa sanoa. Nahkaa on poistettu sen verran, että terska näkyy, mutta ei enempää. Jäljellä olevan nahkan saa halutessaan vedetyksi terskan päälle lähes kuin "ennen vanhaan", jos haluaa muistella, miltä penis tuntui ennen silpomista. Ei nahka tietenkään pysy paikallaan, vaan sitä on käsin pidettävä. Jostakin nettisivulta olen lukenut, että jotkut silvotut ovat yrittäneet paluuta entiseen venyttämällä peniksen varren nahasta itselleen uuden esinahan. Kuviakin tällaisesta olen nähnyt, mutta ei lopputulos ole vaivan väärtti. Tehty mikä tehty, mennyt mikä mennyt. Joitakin asioita ei ole tarkoitettu peruutettavaksi.

Alapään kalustoni on tyyliltään aika ulkoneva verrattuna joidenkin muiden kalustoon, joka roikkuu syvemmällä haarojen välissä. Tämä asia ei liity millään tavalla silpomiseen. Olenpahan vain huomannut. Värkkejä on monenlaisia, ja kahta täysin samanlaista on vaikea löytää.

Lopuksi vielä pari lähikuvaa luonnossa.

Yksi merkittävä etu silpomisesta on se, että paikat pysyvät puhtaampina, kun ei ole mitään nahkaa sen alla olevine eritteineen, jotka muodostavat helposti hygieniaongelman. Silvottu penis on kuin mikä tahansa ei-intiimi ruumiinosa, vaikkapa sormi. Se on täysin hajuton ja mauton. Yleisestä vessahygieniasta pitää tietenkin huolehtia, jotta näin olisi. Siisti mies ei käytä alushousujaan vessapaperina vaan pyyhkii tipat peniksen päästä paperilla kuten naisetkin pyyhkivät omat tippansa. Ja kotioloissa voi peniksen pään huuhtaistakin saman tien ja pyyhkiä sitten kuivaksi. Esinahan alta ei tarvitse erikseen pestä, koska esinahkaa ei ole. Alueelta ei enää erity mitään, mikä vaatisi toimenpiteitä. Tästä asiasta olin hieman epätietoinen ennen toimenpidettä, mutta nyt sen tiedän.



Haluaisinko palata entiseen, jos se olisi mahdollista?

Lyhyt vastaus on, että en haluaisi.

Seuraavaksi vastaan vähän pidempään.

Totta kai tiesin jo ennen operaatiota, että sillä tulee olemaan kielteisiäkin vaikutuksia. Kun esinahka poistetaan, häviää myös paljon hermoja, jotka on tarkoitettu intiimien hetkien nautinnon takaajiksi. Erityisen suuri menetys on peniksen kaikkein herkimmän kohdan poistuminen. Tuo kohta on terskan alapinnan ja peniksen varren välissä oleva "frenulus" eli ohut jänne. Sen lähettyviltä löytyy kaikkein tuntevin alue. Silvotussa peniksessä tätä aluetta ei kuitenkaan välttämättä enää ole entisenlaisena. Kerrotaan tosin jossakin tehdyn ympärileikkauksia, joissa tämä kohta jätetään - tai pyritään jättämään - jäljelle. 

Onko seksuaalinen nautinto siis esinahan myötä iäksi mennyt. Vastaus tähän kysymykseen on, että ei tietenkään ole mennyt. Vaikka osa hermoista on poistettu, niitä on vielä jäljellä. Orgasmin saaminen onnistuu, vaikka se saattaa vaatia hieman enemmän "töitä". Jos se ei onnistuisi, ympärileikatut jäisivät ilman jälkeläisiä. Kaikkein tärkein sukupuolielin ovat aivot. Jos ne saa viritettyä oikeaan tunnelmaan, orgasmin saa pienellä vaivalla, ja seksistä nauttii siinä missä ennenkin.

Minulla on kokemusta elämisestä normaalin toimivan esinahan kanssa ja kokemusta elämisestä ilman sitä. Tietyssä mielessä minua voidaan siis pitää alan asiantuntijana - ei lääketieteellisessä mielessä vaan kokemusperäisessä mielessä. Tästä näkökulmasta katsoen en voi oikeastaan kuin ihmetellä joidenkin tästä aiheesta nettifoorumeilla ja yleisönosastoissa kirjoittavien kiihkeitä mielipiteitä.

Miten ihminen, jolla on esinahka tallella, voi tietää, miten kauheaa kärsimystä on elää ilman sitä? Miten nainen, jolla ei ole esinahkaa lainkaan, voi tietää, miltä miehestä tuntuu omistaa esinahkansa ja sen jälkeen menettää se? Edellä kuvatun kaltaiset ihmiset esittävät äärimmäisen varmoja mielipiteitä pelkästään jostakin ulkopuolisesta tietolähteestä samansa tiedon perusteella. Tietolähteeseen tieto on voinut päätyä jostakin toisesta tietolähteestä. Varma totuus, jota foorumeilla toistetaan tuhansien kirjoittajien voimin, voi olla lähtöisin alunperin jostakin tarkoitushakuisesta propagandasta eli muutamasta harvasta alkulähteestä.

Mitä mieltä minä sitten "asiantuntijana" olen?

Ehkä se, että en ole haikaillut esinahkani perään vaan olen ollut tyytyväinen nykyiseen tilanteeseen, kertoo tarpeeksi. Ei silvotuksi joutuminen niin kamalaa ole. Maailmassa on miljoonia pahempia asioita kuin jonkin pienen nahanpalan menettäminen.

En kirjoita foorumeilla silpomisen puolesta enkä sitä vastaan. Asia ei loppujen lopuksi edes kiinnosta.

Kannattaako autojen keski-iän alentaminen?

Suomalaiset poliitikot ovat tuon tuostakin esittäneet, että Suomen autokanta on liian vanha, ja se pitäisi saada nuorenemaan.

Ensikuulemalta tuo vaikuttaa hyvältä. Uudemmat ja paremmat autot. Mikä siinä. Hienoa. Mutta mititäänpä asiaa tarkemmin.

Euroopan ympäristöviraston (European Environment Agency) sivulta löytyy mm. seuraava analyysi:

The average age of Europe's passenger cars reached a maximum in 2009, although by 2014 it had decreased slightly to an average age of 7.4 years. This is nevertheless 8 % higher than the figure for 2000, when the average age was 6.8 years. The share of cars aged 10 years or over is generally increasing across Europe's fleet, as consumers are tending to hold on to their vehicles longer than ever before.

Kuluttajat ovat siis taipuvaisia pitämään autonsa kauemmin kuin aikaisemmin. Ajatteleeko Euroopan Ympäristövirasto, mistä tämä voisi johtua? Tietenkin siitä, että kuluttajilla ei ole rahaa ostaa uusia autoja joka toinen vuosi. Toisaalta se kertoo myös siitä, että autot kestävät pidempään kuin aikaisemmin.

Asiantilaa voidaan muuttaa seuraavilla tavoilla, jotka kaikki tulevat kuluttajille kalliiksi.

1. Säädetään laki, joka kieltää yli kymmenen vuotta vanhan auton käyttämisen.

2. Maksetaan niin suuri romutusmaksu vanhasta autosta, että se kannattaa romuttaa ja hankkia tilalle uusi.

3. Velvoitetaan autotehtaat tekemään niin huonoja autoja, että ne eivät kestä kuin muutaman vuoden.

Jos kuluttaja maksaa autostaan kymmeniä tuhansia euroja, ja auton arvo putoaa nollaan muutamassa vuodessa, kuluttajan tärkeimmäksi elämäntyöksi tulee rahan säästäminen auton hankintaan. Onko tällainen järkevää? Eikö se ole tuhlaustaloutta? Ei autojen valmistaminenkaan sitä paitsi ympäristöystävällistä ole. 

Autojen keski-iän keinotekoinen alentaminen esimerkiksi romutusmaksun avulla iskee kipeimmin kaikkein pienituloisimpiin autoa tarvitseviin ihmisiin kuten harvaan asutun maaseudun köyhään väestöön. Romutusmaksulla markkinoilta poistetaan halvimmat käytetyt autot, jotka voivat olla vielä aivan hyväkuntoisia.

Tulee jopa mieleen ajatus, onko Euroopan ympäristövirasto autotehtaiden korruptoima tai jopa niiden bulvaani. Valtioiden intressinä on tukea autoteollisuuttaan, ja valtiot ovat poliitikkojensa kautta mukana ympäristöviraston toiminnassa. Uutiset kertovat valtiollisen tason lobbauksesta päästö- ja ympäristökysymyksissä, joten mikään ei ole ihme. 

Tämän blogin tarkoitus

Tämän blogin tarkoituksena on esittää vastaväitteitä.